VILLAKOIRA JA VILLIKOIRA

Pia Perokorpi kirjoittaa tuontikoirista tämän päivän Borgåbladetissa. Jutussa puhutaan muun muassa Virosta tuoduista koirista, siis hylätyistä sellaisista. Pia on haastatellut eläinlääkäri Chita Wahlroosia, joka puhuu riskeistä. Terveys on niistä yksi, mutta Chita mainitsee myös koirien käyttäytymisen.
-Hylätyltä koiralta puuttuu niin kutsuttu koiravarmuus, joka kehittyy koiran ollessa pentu. Kun koira on saavuttanut aikuisiän, sen luonteeseen on erittäin vaikeata vaikuttaa, hän sanoo.
Juuri näin. Tämä on tärkeä pointti etenkin jos aikoo harrastaa koirallansa. Kerron miksi olen tätä mieltä.
Itselläni on ollut useita noin vuoden ikäisinä minulle tulleita koiria. Vipukka Puuma (11kk), grey Maisa (9 kk), isovillat Mandi (5,5 kk) ja Sampo (12 kk) sekä nykyinen sakemanni Lara (14 kk).

Tärkeä pentuaika

Puuma kärsi eroahdistuksesta. Siitä ei ikinä tullut kilpakoiraa, koska viimeistään radan toisen mutkan jälkeen siltä petti kantti ja se kääntyi takaisin minun luokseni.
Maisa joka oli kasvanut koirien kanssa oli ikuisesti koirien koira ja pelkäsi vieraita ihmisiä. Siihen sen näyttelykarriäärikin tyssäsi.
Mandin eka omistaja oli aina töissä ja koira yksin kotona. Naapurit kävivät vuorotellen sitä ruokkimassa ja pissattamassa. Siitä tuli erittäin itsenäinen aikuinen puudeli. Mandi on älykkäin koira mikä minulla on ollut, se oppi mm laskemaan kymmeneen. Mutta töitä se teki, ei minua miellyttääkseeen, vaan aina itselleen. Esimerkiksi valjakossa se juoksi juuri niin kauan kuin huvitti. Sitten se löi liinat kiinni, riisui huskyliivit (!) ja lähti häiritsemään myyrien kotirauhaa, mikä oli sen suurin hupi. (Olisi ollut hyvä palkkametodi, ellei niin hankala toteuttaa…)

Sampo – poikkeus säännöstä

Sampo oli poikkeus joka vahvistaa säännön. Sellaista koiraa ei ihmiselle suoda kuin kerran hänen elämänsä aikana. Sekin asia selvisi minulle vasta Sampon kuoltua.
Mutta ensimmäinen omistaja oli tehnyt kovasti työtä koiran sosiaalistamiseksi. Koko ensimmäisenä elinvuotena Sampo oli hänen mukanaan töissä isossa hevostallissa jossa se tottui ihmisiin, koirin, kissoihin ja hevosiin. Hän piti sitä mukanaan myös vapaa-aikanaan.
Kun koiralle oli lisäksi suotu erinomainen luonne siitä ei voinutkaan tulla kuin hyvä.

Pellossa kasvanut

6,5 –vuotiaalla Laralla on ollut huonoa tuuria. Laran ensimmäinen omistaja kuoli Laran ollessa pieni. Ymmärtääkseni se seisoi enimmäkseen narussa pihalla yksinään kunnes sitä myytiin. Uusi omistajakaan ei voinut pitää sitä kuin muutamia kuukausia koska hänen elämäntilanteensa muuttui. Sen jälkeen Lara meni Latun Reijolle, rajamies josta tuli suojelun maailmanmestari Bacteroides Xabarovskilla. Reijo tsekkasi Laran ja totesi että se ei sovi ainakaan suojelukoiraksi.
Itse hain juuri näihin aikoihin pelastuskoiraksi soveltuvaa noin vuoden ikäistä sakemannia. Reijon mielestä Lara voisi sopia tähän tehtävään, koska se on kiinnostunut ihmisistä. Liiankin.

Ongelmat kasaantuvat

Päälajiksi valitsin pelastushaun. Näillä tiedoilla mitkä minulla tänä päivänä on, olisin valinnut toisin. Tai Larasta olisi ainakin tehty rullakoiraa.
Ensinnäkin Laralla oli pitkään suuria ongelmia haukun kanssa. Ihmisten haukkuminen oli sille vastenmielistä ja se alkoi väistellä maalimiehiä.
Viime keväänä lähdin
suojeluliikkeiden avulla rakentamaan sen itseluottamusta ja opettamaan että ihmisten haukkuminen on sallittua. Haukku parani tosi paljon. Kun syksyllä tapahtui kuuluisa vahinkoastuminen päädyin olla tekemättä aborttia sille koska toivoin pentujen kohottavan koiran itseluottamusta. Näin kävikin. Arvoasteikossa se on nyt selkeästi isovillakoirauroksen yläpuolella. Aikaisemmin Lara väisti Pedroa, muttei enää.
Ja nyt se haukkuu surutta niin mummot kuin lapsetkin.

Lara – villikoira

Metsässä Lara on rohkea ja älykäs. Hyvänenäisenä se löytää taatusti maalimiehet ja eksyneet.
Mutta. LARA ON PALANNUT PENTUAIKAAN, aikaan jolloin sen oli tultava toimeen omin neuvoin. Minulla on tällä hetkellä erittäin suuria ongelmia sen kanssa metsässä koska se tekee omia päätöksiä.
Tällaisissa tilanteissa se luottaa ainoastaan itseensä. Minulla on sellainen tunne että sudelta peritty epäluuloisuus ihmistä, siis myös minua kohtaan, ei ole koskaan jättänyt Laraa ihan kokonaan. Larassa tulee aina olemaan yksi osa villiä eläintä.
Minun täytyy vain hyväksyä se.